Koulun alussa vaihto-opiskelu tuntui kaukaiselta ajatukselta. Matkustaminen oli jäänyt omalta osalta vähäisemmäksi kuin usealla opiskelijakaverilla. Vaihto kiinnosti luonnollisesti, mutta mitään sen suurempaa visiota en ollut mielessäni luonut. Vaihtoehtoja kartoittaessa mielenkiinto alkoi kohdistua yhä enenevissä määrin Yhdysvaltoihin. Maa josta jokaisella on varmasti jonkunlainen käsitys, stereotypia, kokemus - you name it. Maa jonka kanssa jokainen on tekemisissä jollain tavalla joka päivä.
Kohdeyliopistoksi valikoitui Kalifornian valtionyliopisto Haywardin kaupungissa, noin 45 minuutin ajomatkan päässä San Fraciscosta. Minkäänlaista käsitystä koko paikasta minulla ei ollut, eikä taida kyllä olla vielä tätä kirjoittaessakaan. Suomen mittasuhteisiin tottuneena tuntuu käsittämättömältä mennä osavaltioon, joka on pinta-alaltaan Suomea vastaava. Asua "lähiössä", jossa on asukkaita yhtä paljon kuin omassa kotikaupungissa.
Itse hakuprosessi oli suhteellisen monivaiheinen. Jälkeenpäin ajateltuna vaivaa ei tarvinnut älyttömiä nähdä, mutta hermot olivat kieltämättä koetuksella. Haku itsessään lähti käyntiin hakemuksella suoraan kohdeyliopistoon heidän nettisivujen kautta. Näihin lomakkeisiin verrattuna suomalainen kela-byrokratia on lasten leikkiä. Lisäksi jokainen leima maksaa, joten ennen matkaan lähtöä olen maksanut erilaisia maksuja noin 800 dollaria.
Kohdeyliopisto vaatii suoritetun TOEFL-testin (Test of English as a Foreign Language). Testi tehtiin Helsingissä heinäkuun alussa. Noin neljän tunnin maratoni 35 asteisessa luokkahuoneessa oli aika mielenkiintoinen kokemus. Lisäksi onnistuin hölmöilemään ensimmäisen osion pisteet lähes nollille, joten jännitystä riitti tulosten saapumiseen asti. Tätä testiä ei ole tosin vielä missään papereissa kyselty, joten mielenkiinnolla odotan, oliko 220 dollarin testi sittenkään ehdottoman pakollinen :) Testiin en valmistautunut millään tavalla eikä sen läpäisy vaadi ihmeitä. Tarkkana kannattaa kuitenkin olla. Suomessa tottuu helposti siihen, että asioista voi aina sopia. Itselläni nimi oli testissä muotoa Sukunimi Etunimi, koska olin syöttänyt tiedot väärinpäin. Oikaisua pyytäessäni vastaus oli
"TOEFL program policy does not allow us to change or delete identifying information on the examinee file after the test date."
Se siitä joustavuudesta. Lisäksi pitkät selitykset siitä, miten olen itse vastuussa siitä, mikäli yliopisto ei hyväksy testiäni virheelliseen informaation vedoten. Onneksi lopullisessa paperissa nimi koreili täysin oikeassa muodossa, mutta tämäkin pieni moka oli hyvä opetus. Kun olet tekemisissä Yhdysvaltalaisten viranomaisten kanssa, ei suurpiirteisyyteen ole varaa.
Yliopiston näytettyä vihreää valoa, alkoi DS-160-viisumin metsästys. TOEFL-testistä viisastuneena, tarkistin oman hakemukseni kolme kertaa ja konsultoin muita hakijoita jokaisessa mahdollisessa epäselvyydessä. Viisumihakemuksen täyttäminen itsessään on kokemus. Kysymysten tulva ei ota loppuakseen ja erityisesti Security Questions-osio nostaa hymyn kasvoille. Kerrottuani, etten ole koskaan amputoinut ketään, osallistunut ihmiskauppaan, pessyt rahaa tai muuten toiminnallani aiheuttanut suurempaa pahennusta, olin valmis haastatteluun. Haastattelu oli Yhdysvaltain konsulaatissa Helsingissä. Läpivalaisun jälkeen alkoi odotus. Odotushuoneessa Hillary ja Obama hymyilivät ystävällisesti seinillä olevissa valokuvissa. Tavallaan olo oli kuin armeijassa ensimmäisenä päivänä, silloin kuvissa vaan esiintyivät tutun turvalliset Tarjat ja Kaskealat. Kaikki kanssakäyminen tapahtui paksun lasin läpi. Ensimmäinen virkailija pyysi tarvittavat dokumentit (viisumihakemus, I-20, vakuutustodistus, passikuvat ym.). Seuraava virkailija skannasi sormenjäljet. Fiilis oli kuin leffassa - Yippikayee, I'm in the system! Viimeiseksi virkalija kyseli englanniksi peruskysymykset kuten minne olin menossa, mitä aion tehdä, milloin palaan takaisin. "You're good to go. Have a nice trip, Sir". Kaksi päivää myöhemmin passiani koristi sivu, jossa viisumi on. Hauska nähdä omat kasvot, henkilötiedot ja teksti - United States of America.
Lennot varasimme Iceland Air-yhtiön kautta. Matkustan samaa vuosikurssia olevan kaverini kanssa ensin New Yorkiin, josta tarkoitus on kuusi päivää myöhemmin lentää coast to coast San Franciscoon. Tarkoitus on viettää tämä aika Manhattanilla. Tarkemmin paikkaan tutustuttuani alan olemaan varma, ettei kuuden päivän aikana kannata sen enempää varata aikaa Brooklynin, Queensin tai Bronxin näkemiseen - siksi paljon nähtävää löytyy Manhattanilta. Alustavasti mielenkiinto kohdistuu Ground Zeroon, Empire State Buildingiin/Rockefeller Centeriin, Broadway-musikaaliin, USS-Intrepid-museoon, Financial Districtiin, kauppoihin (järjestelmäkamera Panasonic GF3) ja yleiseen hengailuun. Ja tottakai pitää aamulenkki päästä juoksemaan Central Parkissa.
Blogin loppuun on pakko kertoa nopeasti tämän päiväisestä kokemuksesta. Eilen golf-kentältä palatessani puhelimeni soi. Entinen työnantajani kysyi, oliko minulla kiinnostusta lähteä kuumailmapallolennolle. Sekuntiakaan en empinyt kun matka oli sovittu. Seuraavana päivänä eli tänään 8. syyskuuta on sekin koettu.
Matka oli mahtava kokemus. Pallon täyttäminen, nousu, maisemat - kaikki. Yläilmoissa on uskomattoman raikasta ja hiljaista. Myöskään tuulenvire ei tunnu, pallohan leijailee sen mukana. Korkenpaikankammo ilmoitti olemassaolostaan vain hetken tuijoteltuani suoraan alas hieman liian kauan. Pallo leijaili korkeimmillaan n. 1 500 metrissä. Isäni kanssa myöhemmin keskusteltuani oli ilmeisesti jonkin sortin huolestuneisuutta ollut ilmassa. "Ensin ajattelin, että se New York on sinäänsä jo aika iso juttu. Sitten tuli tämä pallohomma. Kyllä sitä jo ajatteli voi voi nuori mies ja elämä oli vielä edessä." Hah, kyllä se kieltämättä on absurdi olo kun alapuolella on puolitoista kilometriä ilmaa ja nojailet kymmenen muun kanssa keittiöpöydän kokoisessa rottinkikorissa.
Toivottavasti jaksan päivitellä blogia ahkerasti. Itselläni ja kavereilleni tuotti välillä vaikeuksia saada kaikki tarvittava tieto vaihdosta ja siihen liittyvistä asioista. Oma yliopisto auttoi välillä enemmän, välillä vähemmän. Tarvittavaa tietoa ei siis suoraan voi lukea jostain eikä to-do-listejä kannata etsiä. Vaikka prosessi aiheuttikin välillä turhautumista, voi näin jälkikäteen sanoa sen olleen mielenkiintoinen kokemus. Yleisesti mitään ei koskaan saisi saada liian helposti ja lopulta palkinto on huomattavasti makoisampi, koska olet joutunut oikeasti näkemään asioiden eteen vaivaa.
-Tuomas
OK. jatka samalla tavalla, vaihtuukohan am.englanniksi?
VastaaPoista